Sisältö

Luokanopettajan MS-oppivuodet

Luokanopettajan MS-oppivuodet

mina-ja-ms_ms-tarinoita-3-2.jpg

Lue luokanopettaja Sanna Syrjäsen tarina MS-oppivuosistaan.

Luokanopettajan MS-oppivuodet

"Ope, sää varmaan haluaisit luopua tosta MS-taudista", tuumasi viidesluokkalainen opettajalleen Sanna Syrjäselle. Luokassa oli keskusteltu siitä, mitä asioita kukin mieluiten jättäisi pois elämästään. Sanna jäi miettimään oppilaan sanoja ja totesi, että itse asiassa ei  välttämättä haluaisikaan. 

"Jos saisin valita, niin totta kai haluaisin semmoisen MS-taudin, joka ei runtelisi minua. Mutta MS-tauti on opettanut minua näkemään elämän juuri sellaisena kuin sen nyt näen. Ilman sitä olisin varmaan ollut aika paljon yksinkertaisempi tyyppi", Sanna pohtii.

Luokanopettaja Sanna Syrjäsen, 39, puhe pulppuaa naurun ja sanojen soljuvana virtana. Ensitapaamisella ei ole vaikea arvata, että hän on musikaalinen ihminen. Pirkanmaalla asuva Sanna opettaa oman luokkansa ohella myös musiikkia ja vetää koulun bändikerhoa. Lisäksi hän toteuttaa luovuuttaan esiintymällä Pinkit Hinkit -lauluyhtyeen riveissä ja tekemällä täytekakkuja.

Sannan perheeseen kuuluu mies ja kaksi lasta, 12-vuotias tyttö ja 6-vuotias poika. "Toinen on aloittamassa yläkoulun ja toinen alakoulun. Että vähän on ruuhkainen vuosi tulossa", Sanna kertoo.

 

 

 

 

 

Kun diagnoosi tuli

MS-diagnoosinsa Sanna Syrjänen sai alkuvuodesta 2003. 12 vuoden varrella sairaudessa on ollut monenlaisia vaiheita. "Mulla on ollut vuorotellen varmasti kaikki mahdolliset oireet, mitä MS-taudissa voi olla, fatiikkia (erityisen rankkaa väsymystä) lukuunottamatta. Ilmeisesti kuulun siihen pieneen onnekkaaseen potilaiden joukkoon, jolla sitä ei ole."  Sanna kuvailee olleensa todella huonossakin kunnossa ensimmäisen kuuden sairausvuoden aikana. "Saatoin käydä kerran kuussa kortisonitipassa pahenemisvaiheiden vuoksi, olin pyörätuolissa ja niin edelleen." Tautimuoto on ainakin tällä hetkellä aaltomainen, ja viime vuodet  ovat olleet selkeästi parempia. "Nythän on ollut taudin kannalta kuusi vuotta jo suorastaan tylsää, ei ole tapahtunut oikein mitään", Sanna kertoo huumorinpilke silmäkulmassaan. 

Kaikki alkoi uudenvuodenjuhlista, kun Sannalta lähti näkö toisesta silmästä. "Pitkään luulin, että minulla on karsastusta, kuva ikään kuin liikkui. Sitten tuntui, kuin joku olisi yhtäkkiä vetänyt rullaverhon toisen silmän eteen." Lääkäri totesi näköhermon tulehduksen, ja jatkotutkimuksia odotellessaan Sanna arvasi itsekin, että MS-taudista on kyse. "Alkoi tulla kaikkia puutumisoireita, sitten se oli jo aika selkeää. "

Sanna muistelee maailmansa romahtaneen, kun diagnoosi tuli. Oma käsitys MS-taudista oli raju ja median kautta muodostunut. "Semmoinen ehdottomasti kuolemaan johtava ja heti paikalla täysin vammauttava."  Sattumalta Sanna oli juuri nähnyt brittiläisen elokuvan Hilary ja Jackie (1998), jossa päähenkilö sairastuu MS-tautiin ja menehtyy. "Ei minulla ollut oikein palikoita käsitellä sellaista. Tuntui, että tämä on nyt tässä. Että lenkkarit nurkkaan ja pyörätuoliin." Samaan aikaan hän oli juuri tullut äidiksi ja hoiti vauvaa. "Yritin syöttää viisikuista tyttöä, eikä käsi toiminut, en saanut ruokaa menemään hänen suuhunsa. Huh niitä aikoja", huokaisee Sanna tänään – helpottuneesti naurahtaen.

Omien kokemuksien jakaminen

Haastattelupäivänä Sanna on menossa kertomaan oman tarinansa vasta diagnoosin saaneille, uusille MS-potilaille. Hän miettii, mitä osaa sanoa niille, joiden maailma on juuri nyt tuossa romahtamispisteessä. "Pystynkö antamaan muille jotain? Yritän ajatella sen kautta, että mitä itse olisin halunnut kuulla siinä kohtaa, kun sairastuin? Ehkä sen, että ei elämä loppunutkaan tähän."

Oman kokemuksen jakaminen on yksi tapa tarjota vertaistukea. Tilaisuus vähän jännittää kokenutta esiintyjääkin, mutta vastassa olijoita saattaa jännittää vielä enemmän, suorastaan pelottaa. "Itsehän en halunnut sairastuttuani nähdä ketään, jolla on MS-tauti, se oli liian pelottavaa. En siis ole itse koskaan käynyt ensitietokursseja, joten vieläköhän saisin sieltä jotain vinkkejä?" Sanna nauraa – taas.

Pois pyörätuolista

Miten MS-tauti sitten tänään näkyy Sannan elämässä? Sairaus on ollut pitkään rauhallisessa vaiheessa. Pyörätuolivaiheiden jälkeen jälleen kävelemään kykenevä Sanna ottaa nyt ilon irti askelista ja osoittaa jalkojaan, joissa on korkeakorkoiset nilkkurit. "Katso, korkokengät!" En voinut tällaisia pitää jossain vaiheessa lainkaan. Nyt pidän töissäkin, kun kerran voin."

Monista asioista Sanna on joutunut luopumaankin, kuten matkustelusta. "Tiedän paljon MS-potilaita, jotka matkustavat. Itse vain koen helpommaksi jättää pitemmät matkat väliin, voin olla ilman reissuja." Muutenkin 12 vuoden taipaleelle on kuulunut jatkuvaa luopumista. "Olen luopunut liikuntakyvystäni, tuntoaistista, kuulo- ja näköaistista – mutta olen saanut ne takaisin. Tavallaan kaikkein kipeintä on ollut luopua terveestä minästä.  Pitää oppia näkemään itsensä eri tavalla ja hyväksyä, että minulla on tämä sairaus. Jos sen oppii, niin pystyy jatkamaan elämää", Sanna pohtii.

Sanna elää aktiivista ja mielenkiintoista elämää, mutta hankaliakin hetkiä tulee. "Vaikeimpia ovat pelot: kun mietin, mitä minulle tulee tapahtumaan, miten elämäni jatkuu, joudunko nopeastikin takaisin pyörätuoliin autettavaksi?"   Aluksi pelkoihin ei auttanut oikein mikään, mutta pikku hiljaa Sanna on oppinut, että puhuminen vanhempien ja miehen kanssa helpottaa. "Mieheni on kuin kallio. Kyllä häntäkin pelottaa, mutta hän on todennut, että pelätään sitten yhdessä."

Synkeät olotilat vääntyvät usein lopulta huumoriksi, jos Sanna juttelee MS-tautia sairastavan ystävänsä kanssa. Hänen kauttaan Sanna on saanut myös käytännön vinkkejä byrokratian kanssa painiskeluun. "Muuten en koe, että pelkkä MS-tauti automaattisesti yhdistäisi, ystävyyshän syntyy ihan muista asioista. Minulla on arjessani ihania ystäviä, joille en ole ensisijaisesti potilas, vaan ihminen, jolla on MS-tauti."

Joitakin vanhoja ystäviä MS-diagnoosi on aikanaan pelottanutkin.  "Moni sairastunut kertoo, että kaverit ovat kaikonneet. Sairastuminen on siinä mielessä peiliin katsomisen paikka. Jos heittäydyt sairaaksi ja pelkästään piehtaroit siinä omassa sairaudessasi, niin en usko, että moni jaksaa sitä kauhean kauaa katsella."

Voimaa ystävistä ja liikunnasta

Elämän ainutlaatuisuus, ihmiset, ystävät ¬¬– näitä Sanna luonnehtii elämän parhaiksi asioiksi. "Olen yrittänyt opetella ottamaan arjesta enemmän irti. Ettei koko ajan odottaisi vain niitä juhlahetkiä, vaan että kun menen tänäänkin nukkumaan, niin voisin oikeasti sanoa, että olipa hyvä päivä."  Perheen ohella Sanna nauttii yhdessäolosta parhaiden kavereidensa kanssa. "Juhlimme juuri nelikymppisiä viisitoista tuntia putkeen, kolmelta yöllä kotiin, en minä nuorempana olisi sellaista jaksanut", hän jatkaa nauraen. 

Sanna elää siis arjestaan nauttien, mutta haaveitakin hänellä on – tai tavoitteita.
"Tietysti haaveilen pitkästä elämästä, että saan olla täällä pitkään. Eläminen on niin kivaa! Kunpa saisin pidettyä itseni sellaisena, että suhtaudun edelleen hyväksyvästi MS-tautiini."

Konkreettinen, saavutettava etappi löytyy liikunnan maailmasta. "Ajattelin vielä lähteä Pirkan hölkälle (30 km) ja päästä kävellen maaliin", Sanna paljastaa. "Nyt kun olen pyörätuolista noussut ja kävelykyky on palautunut, ajattelin vielä treenata niin, että 30 kilometriä metsässä onnistuu. Tällä hetkellä kävelen noin 10 kilometriä. Veljen kanssa treenaan teitä pitkin ja kasvatan matkaa. Ehkä ensi vuonna tai sitä seuraavana, vielä tulen maaliin!"   Toinen Sannan tulevaisuuden unelma on laulaa oman jazzbändin solistina. " Se päivä on vielä kaukana, mutta tavoitteet pitää asettaa korkealle." 

Jokaisen MS on yksilöllinen

Jos Sanna saisi kertoa maailmalle yhden asian MS-taudista, hän jakaisi tietoa. Hän korostaisi sitä, että sairaus on jokaisella potilaalla ihan erilainen.  Erilaisia tarinoita tulee vastaan paljon – yhden MS-tautipotilaan tarinan perusteella ei pitäisi olettaa mitään jonkun muun sairaudesta.  Sanna haluaisi myös kertoa, että MS-tauti on sairaus, jonka kanssa voi elää. "Se elämä pitää vain mitata uudestaan, että miten sitä eletään."  

Sairaus ei ole tuonut elämään pelkkiä rajoitteita, vaan myös positiivisuutta ja syvyyttä. Sanna miettii vielä vastaustaan oppilaansa kysymykseen: hän ei haluaisi elää ilman MS-taudin myötä oppimiaan asioita.  "Ilman MS-tautia en olisi nähnyt, mitä kaikkea tässä on ihan lähelläni.  On ollut pakko pysähtyä tähän itseni ja tämän hetkisen elämän äärelle ja oppia näkemään, että tässä on valtavasti kaikkea hyvää."

Oliko tämä sivu hyödyllinen? Kyllä 44 Ei 0